Isäni Mannerheimristin ritari numero 71 oli talvisodan päättyessä maaliskuussa 1940 Vuosalmessa erittäin vaikeissa olosuhteissa. Miehet olivat väsyneitä, loppuun palaneita, ammukset olivat lopussa ja suuri määrä, vähintään 30 venäläistä panssarivaunua oli kokoontunut Äyräpään kirkolle valmiina hyökkäämään tykinputket käännettynä suomalaisia joukkoja päin. Rauha tuli viime hetkellä. Suomalaiset joukot eivät olisi pystyneet estämään enää vihollisen vyörytystä.
Haastatteluissaan, mitä isäni on eri tahoille vuosien mittaan antanut, hän toi aina esille muutamia seikkoja, miksi hänen mielestään Suomi kuitenkin pärjäsi niinkin hyvin ja pystyi säilyttämään itsenäisyytensä, vaikka lähellä oli täydellinen tuho.
Yksi tärkeimmistä seikoista oli yhtenäisyys, tahto yhteisvoimin toimia yhteisen päämäärän hyväksi. Tärkeänä hän piti myös sitä, että joukko-osastoissa oli tuttuja ihmisiä, tunnettiin jo ajoilta ennen sotia ja luotettiin ja voitiin luottaa siihen, että kaverikin teki parhaansa ja toimisi kaikkien parhaaksi. Yhteiskunnalliset harrastukset ennen sotia auttoi varmaankin luomaan tätä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, joten nuorisoseura- ja suojeluskuntatoiminta olivat tärkeitä tulevan sodankin kannalta.
Tänä päivänä Suomessa on laajat lakot meneillään, hallitus ajaa vääjäämättä omia kantojaan eteenpäin, poliitikot ja ammattiliittojen edustajat haukkuvat toisiaan ja nimittelevät toisiaan aika rumastikin. Näkemykset erkanevat koko ajan kauemmas toisistaan, toisen kunnioituksesta puhumattakaan, yhteisistä Suomen kannalta tärkeistä tavoitteista ei ole minkäänlaista kuvaa enää. Kuitenkin maailma ympärillämme on täynnä yhä pahenevia uhkakuvia, joihin meidän pitäisi pienenä kansakuntana yhteistuumaisesti valmistautua.
Mikä on mennyt pieleen? Onko elämä ollut liian helppoa monille? Olemmeko erkaantuneet tavallisen ihmisen elämästä, missä normaalit asiat ovat arvossaan? Olemmeko maailman kehumisten innoittaman ruvenneet ajattelemaan, että mulle kaikki ja nyt, eikä muista kannata eikä tarvitse piitata!
Olemme nyt pahasti hakoteillä ja näyttää siltä, että vielä paljon pahemmaksi on menossa. Mihin asti, rohkenen kysyä? Olisiko aika pysähtyä ja ottaa tuumaustauko ja miettiä todella, mitä olemme nyt oikein tekemässä? Olemmeko tekemässä helppoa syöttöä suoraan Putinin lapaan? Onko yksituumaisuus ja johtajuus Suomesta kadonnut kokonaan?
Harjankylässä 13.3.2024
Heikki Ahola
PS. Kuvia isästäni talvisodan ajoilta on vähän, mutta tässä maaliskuun 13 päivän paikkeilla 1940 siellä jossakin.
